Rakkaus sitä ja rakkaus tätä ja...
Välillä musta oikeesti tuntuu, että mä oon maailman ainoa "ei kenenkään nainen." Tiedätte, että välttelen erästä rumaa sanaa.
Koko ajatuskin seurustelusta on nimittäin alkanut tuntumaan niin etäiseltä ja vieraalta ajatukselta. Minäkö muka suhteessa?! Minäkö rakastunut? Ihanasti ja iloisesti rakastunut. Juopumassa toisen tuoksusta, hiplaamassa ihania hiuksia ja antamassa eskimopusuja. Minä. Miksi minä en osaa enää kuvitella itseäni onnellisesti rakastuneena?
Viimeksi kun olin rakastunut, minuun sattui paljon. Minuun sattui tavoilla, joita en osannut edes itse ymmärtää tai käsitellä. En osaa vieläkään. Se oli sellaista toivotonta rakkautta, sellaista nuoruuden rakkautta, hölmöä rakkautta, aivan sama miksi sitä kutsuu. Sellaista, mikä jättää sydämen melkein auki tai ainakin vereslihalle. Se saa sinut potkimaan itseäsi päähän sen takia, että uskoit. Tietyt sanat kun eivät vaan koskaan pyyhkiydy mielestäsi. Ainakaan sanat "sinä kuulut hoitoon." Niiden sanojen ei pitäisi tulla rakkaasi suusta. Ne sanat eivät kuulu rakkauteen. Olenkin alkanut miettimään, että ehkä käsitykseni rakkaudesta onkin jotenkin tahrautunut.
Kun nään kauniita tarinoita rakkaudesta puhkean yleensä kyyneliin. Juuri ne kohtaukset rakkaudesta "puhtaimmillaan" tekevät eniten kipeää. Minäkin haluaisin, että joku rakastaisi minua niin. Minäkin haluan rakastaa. Ja surullisinta tälläisen rakkauden katsomisessa on tietää, että olen ehkä viimeksi kokenut samanlaisen tunteen puhtaammillaan kun olin 13 vuotias teini. Sillä vain ensimmäinen rakkauteni on tuntunut samalta. Silloin minä vielä luotin ja olin aidosti läsnä. Silloin minä tunsin aitoa ikävää. Enkä sitä ikävää, joka on tahriutunut mustasukkaisuudella tai omistushalulla.
Näinä hetkinä en tule vain surulliseksi vaan minua myös pelottaa. Entä jos en koskaan löydä ihmistä, jota saan kutsua omakseni.
Näkeeköhän sen minusta selvästi, että olen yksinäinen. Pelottaako se ihmisiä? Olenko itse pystyttämässä ympärilleni niin suuren suojamuurin, että se on alkanut vaikuttaa jo käytökseeni ja vaikuttaa myös minuun ihmisenä?
En tiedä. Tiedän vaan, että en halua menettää herkkyyttäni. Se tekee minusta minut. Ja se tekee minusta ihmisen.
Ihmisen joka janoaa niin rakkautta, että kuolee pian janoon.
Mä uskon siihen että jokaiselle ihmiselle on "se oikea" varattuna :) Anna elämän mennä omalla painollaan, kyllä se vielä joku päivä kolahtaa odottamatta!
VastaaPoista